Alati muuttuva kaupunkilaisuus

Posted on

Kirjoittaja liittyi vuonna 2016 jäseneksi sekä osuuskuntaan että salaseuraan, joka jakaa tiedon kaupungin rappuluiskoista ja -rampeista, tavaratalojen ja ostoskeskusten hisseistä, siisteistä vessoista ja imetysmyönteisistä lounasravintoloista.

Syksyllä 2016 sain vauvan. Koti täyttyi vauvatavarasta ja kymmenen tunnin yhtäjaksoiset yöunet vaihtuivat nopeasti kahden tunnin pätkiksi ja korvia huumaavan kitinän värittämiksi aamuöiksi. Omaa identiteettiä ja ilmeisiä arjen rutiineja ravistellut muutos ulottui myös tapaani olla kaupunkilainen: kulkea, mennä, tulla, olla ja nähdä. Kaupunkilaisuuteni muuttui. Se milloin liikun ja missä liikun. Liikkumisen rytmi muuttui. Suosikkipaikkani muuttuivat. Tapani katsoa kaupunkia ja muita kaupunkilaisia muuttui.

Siinä missä aikaisemmin olin keskustan kahviloiden ja ravintoloiden vakiovieras, löydän itseni nykyään yhä useammin kauppakeskuksesta tai tavaratalosta hissien ja hyvien vauvanhoitofasilitieettien ääreltä. Ennen käytin kaupunkia arki-iltaisin ja viikonloppuisin, nykyään liikun kaupungissa eniten arkisin ja hieman lounasajan molemmin puolin. Ennen hypin kadun yli mistä sattuu, juoksin päin punaisia ja oikaisin pusikon läpi. Nykyään kuljen vain vihreillä valoilla ja tasan tarkkaa siitä, mistä reunakiveykset ovat madalletut.

Nykyään liikkumista eivät rytmitä omat fiilikset ja spontaanit ideat tai mielihalut, vaan rytmin määrittävät päiväuniajan piinaava rajallisuus ja lähestyvän nälästä, turhautumisesta, väsymyksestä tai kuun väärästä asennosta johtuvan kiukunpuuskan vääjäämättömyys. Siinä missä ennen saatoin päämäärättömästi harhailla ja spontaanisti pistäytyä, liikun nykyään lähes poikkeuksetta reippaasti ja matkallani on selkeä määränpää.

Ennen suosikkipaikkani kaupungissa oli keskustassa sijaitsevan kulttuuriravintolan terassituoli, jonka värikästä maalipintaa kulutin omistautuneesti läpi kauniiden kesäpäivien. Nykyään lempipaikkani on läheisen järven ympäri kulkeva vaunulenkkipolku, ja siellä se yksi metsäinen takakaarre, jota kulkiessa hetkeksi unohtaa Kelan hakemukset ja apteekin perusvoiteet.

Lapsi on myös muuttanut sitä tapaa, jolla käytän kaupunkia liikkuessani yksin. Tuntemattomien ihmisten kasvoja ja kahvilassa kuultuja aikuisten ihmisten keskustelunpätkiä arvostaa eri tavalla, kun on ensin viettänyt viikon leikkien Duploilla ja pohtimalla, mitä kirahvi sanoo*. Nyt kaupungissa vietettyjä yksinäisiä tunteja arvostaa ja haluaa käyttää ne tehokkaasti hyödyksi, nauttien joka ainoasta keskeytyksettömästä kahvikupista ja poiketen jokaiseen kivijalkaan, jonka oviaukko on normaalisti liian kapea ja kynnys liian korkea.

En usko, että kaupunkilaisuuteni muuttuminen jää tähän tai jakautuisi selkeästi kahteen ajanjaksoon: ennen ja jälkeen lapsen. Tahdottoman vauvan työntäminen vaunuissa pitkin kaupungin katuja on eri kuin juokseminen kaikkea ja voimakkaasti tahtovan taaperon perässä. Entä sitten, jos lapsia on kaksi? Tai viisi? Mitä sitten, kun olen keski-ikäinen? Tai jos äkkirikastun?

Elämäntilanteen muutosten mukana myös odotukset ja toiveet kaupunkia kohtaan muuttuvat. Aikaisemmin toivoin persoonallisia pikkuravintoloita, autotonta keskustaa ja aurinkoista kesää kaupungista nauttimiseen. Autoton keskusta on yhä tärkeä, mutta sitäkin enemmän toivon lämmintä kevättä ja erinomaista kahvia tarjoilevaa kärryä Koskipuistoon, aivan siihen Pikku Kakkosen puiston kulmalle.  

* Taaperon mukaan kirahvi sanoo ”ahhahhaa”.

 

Teksti ja kuva: Laura Ojanen